Loppilainen taru

PiruTaru kertoo, että Lopen takamailla Kaakkomäen vuorten luolissa asui muinoin piru. Se oli ottanut jättiläisen hahmon. Kun Lopelle 1600-luvulla rakennettiin kirkkoa, piru häiritsi töitä minkä kykeni. Se raivostui täysin, kun kelloja alettiin soittaa: ”Ei saa enää rauhaa, kun Santa Pirjo pauhaa”, mylvi piru. Kirkko oli näet Pyhän Birgitan kirkko, loppilaisten suussa Santa Pirjo. Raivopäissään piru kaappasi ison lohkareen ja yritti murskata tapulin. Kivi lensi kuitenkin Tiirinkalliolle Loppijärven rannalle, josta kyläläiset kampesivat sen veteen. Silloin kivi alkoi tuottaa onnettomuutta. Karjaa sairastui, eläimiä kuoli. Lopulta kyläläiset yhteisvoimin vipusivat lohkareen ylös kallion kielekkeelle. Karjaonni palautui, Loppi alkoi kukoistaa – ja ehkäpä myös Lopen multien ”pikkukivet”, perunat saavat edelleen siunausta tästä tapahtumasta.

Kun liikut Lopella, kohtaat tänäänkin tätä historiaa. Vanha kirkkomme on Santa Pirjon kirkko ja koko perheelle tarkoitettu kevyt vaellusreitti on nimeltään Paaran*) polku.

Kansantarun opetus on kuitenkin syvempi: Pahan onnen kivi vivuttiin yhteisvoimin kuiville tuottamaan onnea. Onnellisen elämän elementit tehdään yhdessä. Yhteistyö on tänäänkin loppilaisten erityispiirteitä.

*) Paara, para = uskomusolento, joka kantoi isännälleen elintarvikkeita, varsinkin pellon ja karjan antimia.


OLIKO SISÄLLÖSTÄ APUA?

Kyllä 9 Ei 1 Kyllä 9 Ei 1