Lopen synty

Asko Kaikusalo, Luontomme arvot, Lopen ympäristönsuojelulautakunta 1991

Lopen, ja koko Pohjolan, kallioperä kuuluu maapallon vanhimpiin. Se juontaa juurensa lähes kahden vuosimiljardin (tarkemmin noin 1900 000 000 vuoden) takaa. Silloin täälläkin riehuivat tulivuoret. Jättimäisiksi laatoiksi lohkeilleet maankuoren osaset rymistelivät toisi-aan vastaan, kuten yhä tänäkin päivänä tapahtuu japanin tai vaikkapa Andien maanjäris-tysvyöhykkeellä. Syntyi kenties nykyistä Himalajaakin korkeampi vuoristo. Sen etelärinteil-lä kilometrien korkeudessa olisivat killistelleen senaikaiset loppilaisetkin, mikäli heitä jo tuolloin olisi ollut.

Vuosien saatossa tuo muinaisvuoristo kului näkymättömiin. Sen olemassaolosta kertovat nyt vain kallioperämme kivilajit. Esimerkiksi tulivuorista purkautunut laava ja tuhka kivettyi amfiboliitiksi, jota löytyy ainakin Sakarajärven ympäriltä sekä Läyliäisten kaakkoispuolelta.

Verrattomasti tuoreemmin maisemaamme muokkasi toistaiseksi viimeisin jääkausi. Run-saat 10 000 vuotta sitten Loppikin uinui jopa kilometrisen jäävaipan alla. Kun sitten luotee-seen vetäytyvän jään reuna pysähtyi pariksi sadaksi vuodeksi näille tanhuville, Loppijärven – Hunsalan tasolle, se synnytti moreenista kumpareketjun, katkelman nykyistä Salpaus-selkää.

Kun sulaminen jatkui, jään reunamilla lainehti laaja vesistö, Baltian jääjärvi. Noin 10200 vuotta sitten Salpausselkien patovalli (salpa) murtui, ja jääjärven pinta laski äkisti kolme-kymmentä metriä. Silloin paljastuivat näkysälle sokkeloisena saaristona ne kumpareet ja vuoret, jotka yltävät yli 120 metrin korkeuteen nykyisen meren pinnasta.

Vaikka Lopen ”maantieteellinen synty” voidaan näin ajoittaa lähes vuoden tarkkuudella, maisema oli tuolloin vielä perin keskentekoinen. Lopen länsiosat lymyilivät mannerjään alla. Kirkonkylän seutua sivusi uljas vuono, joka paljon myöhemmin jakaantui Loppi- ja Kesijärveksi. Mikäli Ojajoen seutuvilla olisi tuolloin maleksinut myyränpyytäjiä, he olisivat tarvinneet kanootin tai uimaräpylät luodolta toiselle siirtyessään.

Jään väistyessä syntyneen meren merkkejä löytyy yhä tänä päivänä. Silloiseen rantaan loiskuneet aallot huuhtelivat hiekan tiehensä ja pyörittelivät isommat kivet sileäpintaiseksi somerikoksi. Näitä kivirakkoja eli ”pirunpeltoja” näkyy varsinkin jyrkimpien kumpareiden kupeessa (esimerkiksi Ryssänvuoren alarinteessä), missä kasvipeite ei ole onnistunut niitä verhoamaan.

Näennäisestä jähmeydestään huolimatta mahtava mannerjää oli lähes alituisessa, joskin sangen hitaassa, liikkeessä. Laajetessaan se kuori mukaansa kaiken irtonaisen kiviainek-sen peruskallion päältä ja siirteli suurimpiakin lohkareita matkojen päähän. Kun jää sitten lopulta suli, järkäleet jäivät niille sijoilleen. Tällaisia siirtolohkareita on luonnossamme ko-solti, eräs kuuluisimmista lie muinaismuistoasetuksen nojalla rauhoitettu ”Pirunkivi” Loppi-järven Tiirinkalliolla, johon kansantarinassa on luontevasti liitetty vanhan kirkon, Santa Pirjon, kellot ja niiden moikinasta kimpaantunut korvasärkyinen Kaakkomäen jättiläinen.

Paljon näkyvämpää jääkauden aikaansaannoksista on kuitenkin koko kangas- ja harju-maastomme maisemakuva eli niiden yksittäisten hiekanjyvien siirtely, joista vähitellen ra-kentui juuri parahultaisesti  aaltoileva loppilaismaisema kumpuineen ja kuoppineen.

Onneksemme muinainen mannerjää pysähtyi jahkailemaan vetäytymistään juuri silloin, kun sen reunavyöhyke oli Lopen tasalla. Tämän ansiosta saimme perinnöksi mahdollisim-man monimuotoisen maiseman harjuineen, hietakankaineen, lukkoineen ja lukemattomine järvineen. Lähin kademielinen vertailija löytyisi maakuntarajan eteläpuolelta; Uudenmaan savikkoseuduilla voivat hakusessa olla niin somerikkokumpareet kuin järvipainanteetkin.

Taannoin sulaneen jään alta paljastui vain märkää hiekkaa ja kivikkoa. Todellista ”vih-reää aatetta” edustava luontoäiti tarvitsi vuosituhansia verhoillakseen maiseman edes siedettäväksi. Ensinnä kivien kylkeen kotiutuivat jäkälät. Niiden lahotessa maan rakosiin syntyi juuri se hitunen humusta, jota arktisimmat putkilokasvit kaipasivat juurtuakseen. Paljon myöhemmin saapuivat varvut, pensaat ja puut.

Suorarunkoisten pioneerina ensimmäisenä maisemaan hakeutui koivu, tosin se lie yhtä kituliainen ja kiemurainen kuin Lapin tunturikoivu yhä tänä päivänä. Vaatimuksiltaan vaati-mattomin, mutta toisaalta valohakuisin, mänty opetteli menestymään karuimmilla kankailla, missä kilpailevien puulajien varjostuksesta ei ole pelkoa. Kuusi puolestaan on nuorimpana vasta palailemassa kaakkoisilta evakkoalueiltaan maahamme.

Omaan tahtiinsa eri ilmansuunnista palaili jääkauden jälkeen myös eläimistö. Tältä osin luonto ei ole koskaan ”lopullisesti valmis”. Ilman ihmisenkin myötävaikutusta muutoksia eri lajien esiintymisessä tapahtuu kaiken aikaa. Niinpä esimerkiksi eräässä ”Seitsemän veljek-sen” kohtauksessa raikuliretkiltään palaillut Simeoni olisi yhtä hyvin voinut järkyttää kuulija-kuntaansa kuvailemalla saapasnahkatornin sijasta ”talonkorkuista hirviötä kaameine pää-haarakkeineen”. Efekti olisi ollut täydellinen, sillä noina aikoina hirvi oli näissä metsissä en-nenkuulumaton ja –näkymätön ihme, vaikka sama sarvipää oli jo kivikauden väelle ollut ylen tuttu.

Hyvin karkeasti Lopen nykyinen maisema-alue voidaan jakaa Loppijärven länsipuolitse pohjoisesta etelään vedetyllä viivalla. Viivan länsipuolelle jäävä osa kuuluu oleellisimmin Tammelan ylänköön, jota luonnehtivat ennen kaikkea nummet, suot sekä jääkautisten har-juselänteiden lomassa pilkottavat järvet ja lammet. Kunnan itäosia kutsuttakoon Salpaus-selkien vyöhykkeeksi, jonka maisemassa vuorottelevat savikkolaaksot, moreeni- ja kallio-kumpareet sekä niiden lomaan jäävät painanteet lehtoineen.

Ensimmäiset kaksijalkaiset kotiutuivat Lopen seudulle ancylus-kauden loppuvaiheessa, runsaat viisi vuosituhatta ennen nykyisen ajanlaskumme alkua. Kelpo kivikautiset eivät isommin kyenneet vaurioittamaan luontoamme.  Paljon myöhemmin, kansainvaellusajalla, saapuivat luonnontilaiseen ympäristöömme ne uudisasukkaat, jotka tuota pikaa kävivät kaskeamaan pysyviä peltotilkkuja järviemme partaille. Viimeistään 1200-luvulla asutus vakiintui, mutta tuolloinkin Loppi oli lähes kirveenkoskematonta erämaata, jota rikkoivat vain vähäiset asuntokentät.

Harjut paljastuivat vetäytyvän jään alta kumpuineen ja kuoppineen (Sanni Manninen)

Muuta

Hämeen maisematyypit http://www.hameenliitto.fi/tiedostot/maisematyypit.jpg
Hämeen muinaisjäännökset http://www.hameenliitto.fi/tiedostot/muinaisj_aika.jpg

 


OLIKO SISÄLLÖSTÄ APUA?

Kyllä 0 Ei 1 Kyllä 0 Ei 1