Sakari Pälsin syntymästä 125 vuotta

Kaikkien aikojen merkittävin loppilainen, Sakari Pälsi syntyi Lopen Sajaniemen Pälsin talossa 9.7.1882. Hänen isänsä suku oli isännöinyt arvovaltaista taloa 1700-luvun alusta asti.  Perinteisellä talonpoikaisella kasvuympäristöllä oli oleva suuri merkitys Pälsin elämäntyölle, vaikkei hänestä maanviljelijää tullutkaan. Päästyään ylioppilaaksi 1903 hän alkoi opiskella Helsingin yliopistossa arkeologiaa loppilaisen Julius Ailion houkuttelemana. Tutkijan ura vei Pälsin 1909-10 Mongoliaan etsimään suomalaisten juuria, joita ei sieltä kuitenkaan löytynyt, sensijaan tutkijan ja valokuvaajan taidot pääsivät hyvään vauhtiin. Pälsi väitteli tohtoriksi 1915 Suomen kivikauteen liittyneellä tutkimuksellaan. Pälsi oli erityisen kiinnostunut kivikauden tekniikasta ja hän pystyi elävöittämään hyvin  kirjallisella lahjakkuudellaan tutkimutuloksensa vaikuttavassa kivikauden Suomeen sijoittuvassa romaanissaan Kova Mies ja Nimetön. Toinen merkittäva matka suuntaitui 1917-19 Kollis-Siperiaan, jonne Pälsi lähti tutkimaan arktisten kansojen elämää saadakseen vertailuaineistoa Suomen kivikauden tutkimukseen. Tällä matkalla Pälsi myös kuvasi kansainvälisestikin uraauurtavan dokumettielokuvan. Myöhemmin hän teki niitä myös Suomessa.

Elämäntyönsä Pälsi teki Kansallismuseossa, jonka esihistorian osaston johtajan virasta hän jäi eläkkeelle 1946. Kansatiede alkoi kuitenkin kiinnostaa jo 1920 yhä enemmän ja Pälsi ryhtyi kirjoittamaan vapaamuotoisia kansatieteellisiä esseitä, jotka käsittelevät monipuolisesti suomalaista talonpoikaiskulttuuria. Esseistä on koottu useita kokoelmia, joista loistelian on Omaa työtä. Niissä yhdistyy hienosti oma kokemus ja vieraiden kulttuurin tuntemuksen kautta tullut mahdollisuus nähdä kotoinen elämänmeno laajimmissa mahdollisissa yhteyksissä. Pälsi ikään kuin etäännyttää kohteensa tuhansien kilometrien päähän vaikka kuvaakin sitä tarkasti, näin lukijalle välittyy kaikki huiman perspektiivin kautta.

Pälsi teki 1920-30-luvuilla useita pitkiä matkoja Suomessa, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Niiltä kaikilta syntyi monin itseotetuin valokuvin varustettuja matkakirjoja, joista erityisen kiinnostava on Balkanin matkaa kuvaava.  Pälsi oli erittäin taitava ja aikaansa edellä ollut valokuvaaja. Hänellä oli elämänläheinen ja hauska lähestymistapa kohteisiinsa jo 1910-30-luvuilla, jolloin suomalainen valokuvaus oli useimmiten vielä jäykän juhlallista toisin kuin esimerkiksi Ranskassa. Pälsin näppäilyt eivät vieläpä mitenkään kalpene maailmankuulujen Doisenaun ja Cartier-Bressonin otosten rinnalla. Pälsi valokuvasi myös kotiseudullaan Lopella, tosin niitä kuvia on toistaiseksi löydetty vasta parikymmentä. Ne on tarkoitus esitellä Lopen kirjastossa kesällä 2007 pidettävässä näyttelyssä.

Suuri yleisö tuntee kuitenkin Pälsin parhaiten kirjailijana ja nimenomaan hänen noin sadasta lyhyestä poikajutustaan, joiden taustalla on Lopella vietetty lapsuus.  Poikajutut ovat hauska ja humoristinen rinnakkaisilmiö kansatieteellisille esseille. Niissä toistuvat paljolti samat asiat, mutta värikkäästi pikkupojan silmin nähtynä. Pälsin kirjallisen ilmaisun iskevyys ja kielen täydellinen vapaus kaikista kahleista ovatkin parhaimmillaan juuri poikajutuissa. Lisäksi ne ovat kansatieteellisesti täysin päteviä kuvauksia talonpoikaiskulttuurista. Niihin on tallennettu elävästi koko 1800-luvun lopun Sajaniemi ihmisineen, joita olen laskenut löytyvän yhteensä noin 300. On kuitenkin muistettava, että läheskään kaikkea ei voi pitää totena, Pälsin mielikuvitus on luonut todellisuuden päälle paljon sellaista vauhtia, mistä hän suurimmaksi osaksi pikkupoikana vain haaveili. Viimeisen poikajuttunsa Pälsi kirjoitti vielä vähän ennen kuolemaansa  22.4.1965.
Pälsi sai viimeisen leposijansa oman toivomuksensa mukaisesti Lopen vanhan kirkon kupeesta.

Sakari  Pälsi vaatisi paljon nykyistä enemmän huomiota niin Lopella, koko Suomessa kuin ulkomaillakin. Asiaa edistämään olisi syytä perustaa Sakari Pälsin seura.

Jukka Relas


OLIKO SISÄLLÖSTÄ APUA?

Kyllä 0 Ei 0 Kyllä 0 Ei 0